"Mä en enää vaan kestä, mä en jaksa." Siinä mun viimeset sanat
Brigittelle. Kyllä rakkaat lukijani kaikki Australiassa alkoi mennä kovaa
vauhtia alamäkeä ja minä en vaan enään pysynyt kyydissä mukana. En alkuunkaan.
Mun perheelläni on täällä ollut aika rankka vuosi. Rankin ikinä, sanoi Campbell
minulle. Sattumalta mä oon vaan nyt tänä vuonna ollut sitten Au pairina. Mä
luulen että se ei oo sattumaa. Se on kohtaloa. Tää kaikki on kasvattanu mua
meinaan niin hurjasti etten ikinä ajattelis että mitä ihmettä mä sinne
Ausseihin lähin vaikka kaikki menikin lopulta niin päin prinkkalaa että ihan
itkettää.
Oon jo kaueman aikaa pohtinut että miten kauan jaksan enää. Olin liian
heikko nostamaan itse kissaa pöydälle. Keskustelemaan miksi asiat ovat
muuttuneet niin kamalasti. Brigitten asenne mua kohtaan on tämän vuoden
puolella muuttunut kylmemmäksi, työtä on tullut koko ajan pikkuhiljaa enemmän
ja kiitosta ei ole kyllä kuulunut hänen suustaan kun ehkä valehtelematta vuoden
aikana kolme kertaa. Parin viimeisen viikon aikana lasten kanssa elo ja työni
on tuntunut ihan järkyttävän pahalta ja kyllä, tiedän ettei työnteko
todellakaan ole herkkua aina. Mutta minä voin kyllä suoraan sanoa että olen
kestänyt aika moista hullunmyllyä vain ajattelemalla että mä kestän tän koska
mä rakastan näitä. Näin mä aattelin ja se auttoi. Koska sain rakkautta takaisin
ja olin osa perhettä. Tässä tullaan sitten siihen että no mitä ihmettä se nyt
ajattelee että sen työpaikassa pitää kuulua perheeseen. Mutta miettikääpäs sitä
kun asut siinä sun työpaikassa, elät joka sekunnin, 24/7 siellä
"työpaikassasi". Viimeinen pari viikkoa poolhousesta taloomme
astuminen tuotti ihan järkyttäviä vaikeuksia, en halunnut aamulla herätä,
rintaan puristi ja en osannut enää hymyillä. Itkukin tuli silmään hyvin
helposti. Mä olin palanut loppuun. Vaikka mä silti yritin kaikkeni, aivan
kaikkeni ei minkään näköstä vastakaikua kuulunut. Brigitte oli siis selvästi
ruvennut ymmärtämään miten helposti minun hyvyyttäni voi käyttää hyväksi eikä
kiitos varmasti edes käynyt hänen mielessään vaikka yhtenä päivänä esimerkiksi
ihan omasta tahdostaan päätin haravoida koko meidän valtavan etupihan. Ei edes
huomiota muutokseen vaikka lehtipusseja roskisten vieressä oli 15.
Isäni oli se joka minuun sitten takoi järkeä. Sekä Juulia, joka raukka
on joutunut kestämään viimeisen kuukauden aikana minun takiani vaikka mitä.
Kiitos pus <3 Isäni teki minulle hyvin selväksi että kenenkään ei tarvitse
tuollaista kestää. Nyt oli vain nostettava se kissa pöydälle ja otettava kaikki
minua harmittava asia esille. Olin kirjoittanut kaiken Juulian kanssa ylös
jotta olisin valmis kohtaamaan hyvin peloissani host-vanhempani. Heidän tultua
yksi ilta viime viikolla kotiin päätin että nyt, nyt tai ei koskaan. Tärisin,
ääneni värisi, olin aivan sekavassa tilassa koska en ikinä olisi halunnut
satuttaa heitä sanoilla mitkä minun oli vain sanottava. Oli kerrottava etten
ole enään onnellinen ja en näe mitään valoa tunnelin päässä. Campbell tajusi
heti mistä oli kyse mutta sanoi etteivät he kerkeä sinä iltana juttelemaan.
Kovasti hän halusi kumminkin saada selville mikä oli hätänä. Hän kun ei edes
ole asiaan mitenkään syypää sillä hänen olemassa olo kotona on hyvin vähäistä
eikä hän näe mitä päivisin kotona edes tapahtuu. Silti halusin kummallekin
jutella jotta en hyökkäisi yksin Brigitten kimppuun surullisilla sanoillani.
Campbell minulle sitten sanoi että jutellaan huomen illalla ja kertoo
Brigittelle mistä on kyse.
Seuraava päivä. Koko päivä aamusta iltaan kun katseeni osui Brigitten
silmiin tuli niin surullinen ja itkuinen olo. Huomasin ettei hän pystynyt
katsomaan minuun päinkään ja yritti kaikkensa olla ylimukava. Surullista että
vasta tässä vaiheessa kun on tosi kyseessä niin ääni muuttuu kellossa. Tyypillistä.
Se päivä oli hyvin raastava ja aika ei meinannut liikkua mihinkään. Ilta tuli
niinkuin Campbellkin töistä. Syötiin kaikki yhdessä illallinen ja minua itketti
koko ajan enkä pystynyt katsomaan enään lapsiinkaan koska en tiennyt miten
tässä tulee käymään. Tunnelma oli aivan maassa. Kaikista huokui ihmetys ja
suru. Olin odottanut tätä hetkeä koko päivän, nousin pöydästä ja kuulin
Campbellin sanat "Noora joudun lähtemään takaisin töihin, olen
pahoillani." Murruin aivan täysin siihen paikkaan. Itkin kun pieni vauva
ja en tiennyt miten päin olisin ollut. Brigitte lähti raivon valtaamana viemään
lapsia nukkumaan ja Campbell lähti. Siinä vaiheessa mulla kyllä löi niin tyhjää
etten osaa ees käsittää miten oon siitä tilanteesta löytänyt keinon selvitä.
Menin poolhouseen miettimään. Tiesin etten voisi enää päivääkään viettää
Brigitten kanssa samassa talossa yrittäen esittää että kaikki olisi hyvin. Ei.
Olin tutustunut kuukausi sitten Brasilialaiseen Ricoon joka oli tullut
minulle aika läheiseksi. Hän oli sanonut minulle että jos ikinä tulee hetki
ettet pysty enää siellä olemaan niin minun luokseni voit aina tulla. Päätin
mennä sanomaan Brigittelle että minun olisi pakko päästä loppuviikoksi pois
kotoa ja että tulisin sunnuntaina keskustelemaan asioista jotta saisimme
kaikkia tyydyttävän ratkaisun aikaiseksi eikä kenenkään tarvitsisi kärsiä.
Istuin Brigitten sängylle missä hän oli hyvin surullisen ja uupuneen näköisenä.
Halasin häntä kun omaa äitiäni ja kerroin että minun on pakko mennä nyt vähäksi
aikaa pois, jotta voisimme saada tämän vielä toimimaan. En ikimaailmassa olisi
uskonut että se herttainen ja höpsö nainen olisi muuttunut vihaa täynnä
olevaksi ihmiseksi. Hänen asenne muuttui siinä kohtaa aivan täysin. Hän
ihmetteli suuresti hyvin ilkeällä ja ylimielisellä asenteella miten ihmeessä
tässä nyt on muka voinut käydä näin ja miksi minä muka olisin surullinen. Hän
hyökkäsi todella lujasti minua vastaan enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai
nauraa. Hän halusi välttämättä että kerron nyt siinä kaikki asiat mitkä minua
MUKA vaivaa. Olin ihan ällikällä lyöty. No rauhallisena ja hyvin surullisella
äänellä rupesin hänelle sitten kertomaan asioita. Yhtä ainuttakaan kertaa hän
ei kuunnellut minua loppuun, saati sitten edes yrittänyt ymmärtää. hän oli vain
hyvin vihainen. Hoki minulle että sitä varten sinä olet täällä, olet Au pairina
ja sinulla on tehtäväsi jotta minä kerkeän leikkimään lasteni kanssa. Sanoin
hänelle että keskustelumme ei nyt ole menossa kauhean hyvään suuntaan mutta ei
minkäänlaista muutosta hänen äänensävyssään tai tyylissään esittää
vastalauseitaan. Minun pitäisi hänen mukaan kasvaa aikuiseksi ja miettiä miten
rankkaa heillä on. Mutta kun siinä se onkin. Minä olen ollut se joka on
psykiatrina joka ikinen päivä kuunnellut Brigitten suruja ja murheita, kertaakaan
minun elämästäni tai tuntemuksista kysymättä, hiljaa vain kuunnellut. Ja tämän
kaiken surun aiheuttavan tuskan tunteen hän on sitten purkanut tiuskimalla
minuun ilman minkään laista anteeksi pyyntöä tai ymmärrystä. Minun pitää siis
kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää. Mua alkaa ihan itkettää taas kun tätä kirjotan
ja mietin miten surullinen olen. En ole edes vihainen. En kenellekään. Vain
surullinen, hyvin hyvin surullinen.
Keskustelu päättyi siihen että minä en enään vain yksinkertaisesti
saanut sanotuksi mitään ja minun oli pakko vain lähteä. Lähdin siis viime
viikolla perheestäni. En kadu päätöstäni ollenkaan, mutta en ikimaailmassa
olisi halunnut tämän menevän näin. En saanut hyvästellä minun pikkuisiani joka
sattuu minuun ihan järkyttävästi. Ricon luona asuin keskiviikkoon asti. Olin
surullinen, masentunut, en yhtään oma itseni. En todellakaan pysynyt kärryillä
itsekkään mitä tässä tapahtui. Rico oli hyvin hyvin ihana kun otti minut
luokseen mutta en minä sieläkään voinut olla. Olen vain niin sekaisin ja
suoraan sanottuna en koe oloni missään muualla turvalliseksi ja omaksi kuin
kotona. Suomessa. Kirjoitankin tätä tekstiä tällä hetkellä lentokoneessa
Dubaista Lontooseen. Kyllä. Lähdin Australiasta. En lopullisesti. Mutta nyt oli
vain niin kova paikka että en nähnyt muita ratkaisuja. Ja olen hyvin
tyytyväinen ratkaisuuni. En kadu mitään, en pidä itseäni luovuttajana, en vihaa
ketään enkä halua olla kenellekkään katkera. Surullinen olen. Juulian sanoin
"sulla nyt vaan sattui kaikki asiat menemään vähän niinkun päin
persettä." :D Ihan totta. Ja hei tätä tää elämä on. Aikuistuminen on
todella nähtävissä sillä tätä tää aikuistuminen varmasti tulee vielä olemaan.
Ylä- ja alamäkiä. Kumpiakin.
Mä olen erittäin erittäin onnellinen näistä 8 kuukaudesta mitkä vietin
heidän perheessä. Olen oppinut itsestäni kuin muista ihmisistä niin
kallisarvoisia asioita etten vaihtaisi päivääkään.
Keskiviikkona päätin käydä hyvästelemässä Juulian host-perheen vaikka
sekin jännitti hyvin paljon sillä tiesin heidän tienneen asiasta. Molemmat
vanhemmista halasivat minua ja olivat hyvin ihania. Juulian host-äiti loi
minuun uskoa ja kertoi oman näkemyksensä asiaan. Oli ihana kuulla ettei kukaan ole
minulle vihanen sillä en todellakaan halua kenellekään pahaa. Hän ehdotti minua
vielä menemään host-perheeni ovelle. Sanomaan kiitokseni, anteeksi ja hyvästi.
Päätin olla rohkea, hyvin rohkea sillä vastaukseksi voisi odottaa mitä vain.
Astelin vanhan kotioveni eteen koputtaen käsi tärisevänä. Pitkän odotuksen
jälkeen ilmeetön Campbell tuli avaamaan oven. Hänen sanansa olivat nämä
"Ei, et voi tulla tänne sisälle. Teit tämän meille pahimpaan aikaan ikinä
ja toivon että tulevaisuudessa tajuat ajatella ennen kun toimit. Hyvää matkaa
ja hyvästi." Tunteet nousivat ihan valtavaa vauhtia ja rintaan tuli
järkyttävä paineen tunne sekä koko kroppa tärisi. Juulia ajoi minut pois sieltä
enkä enää keksinyt mitään sanottavaa. En kerta kaikkiaan mitään. Olin ylpeä
itsestäni että yritin, mutta en ikinä olisi uskonut ettei he oikeasti olleet
ymmärtäneet selvää Englantia ja sitä mitä minä koin.
Torstai aamuna sanoin rakkaalle Annalle moikat ja voi että oli kamala
jättää se rakas kulta itkien töihin musertuneena. Tämä mun lähtö tuli meille
kaikille niin äkkiä etten edes itsekkään vielä tässä lentokoneessa ymmärrä
kuinka kaukana olen tällä hetkellä Melbournesta.
Nyt olen ollut Suomessa kolmisen viikkoa ja saanut paljon aikaa miettimiseen. Olen saanut asiaan etäisyyttä. Luin tuon tekstin ekaa kertaa vasta nyt sen kirjoittamisen jälkeen ja en vaihtaisi sanaakaan. Jokainen sana on totta ja haluan tämän julkaista. Ajatukset ovat kolmen viikon aikana olleet hyvinkin sekavat ja tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan sellasta vauhtia ettei perässä ole pysynyt. Välillä olen itkenyt ja välillä ollut tukahtuneen onnellinen kotona. Joku päivä tuntuu siltä etten olisi ikinä mihinkään lähtenytkään ja toisena päivänä en edes ymmärrä että olen Suomessa. Kaipaan Australiaa, kaikkea sielä, mutta olen myös todella onnellinen tällä hetkellä kotona Suomessa. Kaikista surullisinta tässä on se että niin moni ihminen oli minulle kahdeksan kuukautta kuin perhettä ja mun elämä sielä ja nyt tuntuu kun kaikki olisivat kuolleet minulle. Näinhän se vähän on. Toivon edelleen että voisin joku päivä saada asiat selvitettyä host-vanhempieni kanssa, toivon todella.
Nyt jatkan elämääni Suomessa. Treenaten, töitä tehden ja ennen kaikkea nauttien siitä kaikesta mitä mulla on. Mulla on ihan mielettömän hyvä elämä ja ihanat ihmiset ympärillä. Haluun kertoa kaikille mun rakkaille jotka on mun tukena ollut että rakastan teitä ihan mielettömästi ja isoin KIITOS ikinä ! <3
 |
| SISKOT <3 |
 |
| RAKKAAT YSTÄVÄT <3 |
Love,
Noora
